keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Ikkunatarinoita






Täällä saman tien varrella asuu ystävä, joka on kotoisin Zimbabwesta. Muuttanut sieltä kohta viisikymmentä vuotta sitten nuorena miehenä Englantiin ja sitten Norjaan. 

Hän on pienenä poikana istuttanut maahan passionhedelmän siemenen. Siitä on kasvanut iso kasvi, josta  uusien sukupolvien lapset tänäkins päivänä poimivat hedelmiä.  He lähettivät niitä nyt menneenä kesänä tänne Norjaan. Siemenet istutettiin multaan, ja nyt ikkunallani kasvaa huimaa vauhtia punapassion. Pohtii vielä, mihin lähtisi kiipeämään, mutta uhkuu elämää. Miettikää, mikä tarina kasvilla!

Olen kirjoittanut aikaisemminkin kasveista ja niihin liittyvistä tarinoista. Niistä tarinoista tuttu Mrs. Parker sisaruksineen viettää talvea punapassionin vieressä. Esittelee itsensä ja kertoo sukunsa olevan kotoisin Mikkelistä, Tertin kartanosta. Ja matkustaneensa paljon elämänsä aikana. Yöpynyt sisaruksiensa kanssa mm. Sundsvallin Best Western-hotellissa, jota voi suositella, jos tulee matkaa sinne päin. 

Muut kuuntelevat hämmentyneinä. Ovat juuri saaneet asetettua juurensa tänne, eivätkä voi ymmärtää moista maailmanmatkaamista. Tai sitten ne haaveilevat salaa Zimbabwen auringosta ja Sundsvallin Best Western- hotellista.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Vuori ja minä





Lintuparvi lentää korkealla jäljettömiin,
viimeinenkin pilvi haihtuu pois.

Istumme kaksin, vuori ja minä,
kunnes jäljelle jää vuori. (Li Po)

Tuo runo on ollut minulle jo vuosia aivan erityinen. Vuoret ovat edustaneet jotain sellaista pysyvyyttä , turvallisuutta ja suuruutta, joka on ja pysyy vaikka ihmissukupolvet vaihtuvat. Täällä vuorten juurella asuessani olen kuitenkin joutunut miettimään tätä vähän uudella tavalla.

Norjassa on nyt jo muutama päivä odotettu henkeä pidätellen yhden vuoren huipun romahtahtamista ja niin suurta kivivyöryä, että vuoren juurelta on evakuoitu maatiloja. Yksi tilallinen ei suostunut jättämään lampaitaan (tietenkään!), mutta nyt 200 lampaalle on löytynyt tilapäismajoitus, ja viimeinenkin sissi on suostunut siirtymään pois vuoren juurelta. Suurta vyöryä odotetaan nyt lähipäivinä - sateista riippuen.

Nämä meidän vuoret ovat aika paljon pienempiä, mutta täälläkin tulee kivivyöryjä. Noin vuosi sitten yksi näistä tilan takana olevista rinteistä sortui useampaankin otteeseen aiheuttaen kivivyöryn. Ei siitä mitään varaa ollut (jos ei saatunut juuri kohdalle), mutta kallion sortumisen aiheuttama ääni on yksi epämiellyttävimpiä ja kammottavimpia kuulemiani ääniä. Se meni suoraan selkäytimeeni ja sai ihon kananlihalle. Se järkytti perusturvaani ja siinä tunsi itsensä niin hirvittävän pieneksi. En näe yleensä painajaisia, mutta noiden sortumien jälkeen näin unta, että koko tämä takanamme oleva vuori sortui.

Mutta ehkä onkin niin, että maailmassa ei ole mitään pysyvää. Kaikki muuttuu ja muuttaa muotoaan, myös vuoret. Yleensä se vain tapahtuu niin hitaasti, että yhden ihmiselämän aikana sitä ei ehdi näkemään. Lopultakin ainoa pysyvä asia on oma sisin, sielu tai miksi sitä nyt kutsuukaan. Se ydin, joka on ja pysyy, vaikka vuoret sortuu, ympärillä kuohuu ja vaikka keho muuttuu. Jota ei heilauta tunteet, koska tunteet ovat osa mielen maailmaa, enkä puhu nyt mielestä. Joka on ollut sama ja muuttumaton jo syntyessämme ja on edelleen sama kuollessamme. Ja joka pysyy myös kuolemamme jälkeen - niin uskon. Kun hetkittäin pääsee kosketuksiin tuon oman kaikkein sisimmän kanssa, tuntee syvää rauhaa ja turvallisuutta. Ja sitä kauttaa pääsee kosketuksiin myös sen kaikkein suurimman kanssa. Kutsutaan sitä sitten millä nimellä tahansa.

Kävelen tuolla vuoremme juurella turvallisella, vaikkakin kunniottavalla mielellä. Jos sieltä irtolohkare osuu juuri minun päähäni, niin sitten se oli niin tarkoitettu. Ihan samalla tavalla, kuin se mahdollinen salamaniskukin. Näin uskon.

Luin tuon alun runon ensimmäistä kertaa Jon Kabat-Zinnin kirjasta "Olet jo perillä, tietoisen läsnäolon taito". Se on yksi niitä kirjoja, joiden voin katsoa muuttaneeni elämääni. En tiedä onko se kirjana erityisen suuri tai ihmeellinen, mutta omalle kohdalleni se osui juuri oikeaan aikaan ja hetkeen, noin kymmenen vuotta sitten. Hyvä kirja. Kannattaa ehdottomasti lukea.

"Se mitä on takanamme ja se mitä on edessämme,
on pientä verrattuna siihen, mitä on sisällämme."
Oliver Wendell Holmes

lauantai 25. lokakuuta 2014

Sumusta aurinkoon










Tänään käveltiin aamulla melkein taivaaseen, Ajax ja minä. Täällä alhaalla maailma oli sumun peitossa, mutta pikkuhiljaa ylöspäin mennessä taivas selkeni, ja yhtäkkiä yläpuolella aukeni sininen taivas.

Oltiin retkellämme pari tuntia, ja ulkona oli suorastaan pakahduttavan kaunista - niin sumussa, kuin sumun yläpuolellakin. Kuvasin kännykälläni melkein sata kuvaa… Tosin aika harva otos onnistui. Vastavaloon kännykällä kuvaamisessa on sellainen hankaluus, että ei yhtään tiedä, mitä kuvaa. Sitä joutuu vain tähtäilemään summamutikassa. 

Omakin elämä on liikahtanut vähän eteenpäin lamaannuksen jälkeen, ja kuinka ollakaan, kun itse otin ne ensimmäiset askeleet vähän uuteen suuntaan, alkoi myös kuukauden epäkunnossa oleva kännykkä toimia ja kaksi kuukautta kadoksissa ollut ajokortti löytyi. Niin se menee. Kaikki on synkassa keskenään. 

Elämä on vähän samanlaista kun tuolla sumussa kävely. Välillä näkee tuskin tietä ja sitten yhtäkkiä taivaaseen aukeaa aukko ja aurinko valaisee maiseman. Kunnes sitten tulee taas sumua. Ja sitten taas aurinkoa... Aika kliseistä, mutta tuollaisia minä oikeasti mietin, kun tuolla kävelen. Ja saan usein voimakkaita ahaa- elämyksiä ihan näistä tavallisista asioista. 

Viimeisessä kuvassa ei ole hyökkäävä susi, vaan naurava koira. Ajaxia nauratti ja välillä vähän hermostuttikin jatkuva pysähteleminen ja valokuvaaminen. Nähtiin hirvikin, mutta tätä hirvikoiraa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hiiret ovat mielenkiintoisempia.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Hiiriä ja kissaihmisiä





Ihana kuva napattu joskus googlesta - en enää muista mistä...

Ne on täällä taas. Ne oli löytäneet keittiön avohyllyltä kehäkukkasiemenjemmani kun olin matkoilla. Käyneet suolarasiassa. Pyörähtäneet liinavaatekaapin ylähyllyllä.

Ivar tekee nyt yötöitä, eikä sitä paljon makuuhuoneessa näe. Jatkuva päivystys hirsiseinää tuijottaen. Välillä syöksy yläkertaan. Inestä taitaa enemmänkin pelottaa. Hiiret eivät tunnu paljon perustavan ragdolleista eikä ragdollit näytä olevan maailman parhaita hiirenmetsästäjiä. Vaikka Ivarilla on kova yritys ja turhautuneena se yrittää syödä leikkihiirtään.

Ystävä kysyi, että mitäs teet? Annatko niille nimet vai ostatko hiirenloukkuja. Tuntee minut. Mietin sitä eilen. Siivosin keitiön puts plank kaikista muruista ja siemenistä ja päätin, että antaa kissojen hoitaa. Ainakin vielä toistaiseksi. Jos hiiret alkavat ihan hyppiä pöydillä, niin sitten hankin loukun, johon ne jäävät elävänä kiinni. Ja vien ne sitten jonnekin kauas. Mutta jonnekin, missä on edes vähän lämmintä, etteivät ihan palellu… Katsoin just videonpätkän Bhutanista, jossa maetsänvartija ei halua tappaa edes hyttystä. Maassa, jossa lasketaan bruttokansanonnellisuutta tiedetään nämä jutut. Kaikilla on oikeus onneen. Meillä, hyttysillä ja hiirillä.

Sitten nukahdin rauhalliseen uneen hiirten rapistellessa välikatossa ja Ivarin pitäessä vahtia. Nyt kissat nukkuvat ja minulla on päivystysvuoro. Onneksi hiiret taitavat nukkua näin päivisin. tai sitten ne perustavat perhettä.





torstai 23. lokakuuta 2014

Kesän ja talven rajalla




Jos jaan vuoteni kahteen osaan, kesäkauteen ja talvikauteen, niin talven ja kesän raja on varmaankin nyt tässä. Eilen poimin viimeiset auringonkukat maljakkoon, ja tänään satoi ensimmäiset hiutaleet maahan myös tällä puolella jokea. Tosin ne sulivat heti pois, mutta kumminkin. Isoja, valkoisia hiutaleita. Ivar istui ikkunassa ihmettelemässä. Tuolla joen toisella puolella ne jäivät maahan ja siellä näyttää jo ihan talvelta. 

Olo on vähän ristiriitainen, koska nyt eletään sitä aikaa vuodesta, että haluaisin käpertyä sisäänpäin,  istua sohvan nurkassa kynttilän valossa, leipoa pikkuleipiä ja jatkaa keskeneräisen villatakin neulomista, mutta elämä vaatii toimimaan juuri päinvastoin: kääntymään ulospäin ja olemaan sosiaalinen ja aktiivinen. 

Me ollaan rakennettu maailma, jossa joutuu useimmiten toimimaan vastoin luonnollista rytmiä ja tukahduttamaan oman sisäisen äänensä ja omat tarpeensa. Toimimaan itseään vastaan. Ehkä just siitä johtuu tämä tosi monia vaivaava syksyinen alakulo. Jos meillä olisi oikeasti mahdollisuus elää luonnon rytmissä, nukkua pimeän aikaan enemmän ja hidastaa tahtia, ei olisi mitään syysmasennusta, luulisin. Syksy ja pimeä olisi odotettu ja tervetullut vuodenaika. Aika levätä ja kerätä voimia. Aika elää vähän säästöliekillä. Vai mitä luulette?

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Mökillä






Kuvat ovat muutaman päivän takaa. Norjalainen ystävä pyysi katsomaan keskeneräistä mökkiään lähituntureille. Lyhyt ajelu ja maisemat olivat jo tosi hulppeat - oltiin tuhannessa metrissä. Maassa oli jo paikoitellen lunta - tein ensimmäisen lumipalloni. 

Tuolla ylhäällä sielu lepää ja mieli rauhoittuu. Ilma on jo selvästi ohuempaa, ja kun maisema jatkuu silmänkantamattomiin, saa elämään aina uutta perspektiiviä. Asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Juttelu kahvin ääressä teki sekin hyvää. 

En ehkä kuitenkaan haluaisi asua tuolla vakituisesti. Taivas on niin korkealla ja horisontti niin kaukana, että myös omat rajat tuntuvat katoavan. Laakson sylissä on hyvä ja turvallista asua, vaikka ylös on välillä hyvä päästä. Ja toisinaan, kun sumupilvet asettuvat katoksi laaksomme päälle, tuolla ylhäällä saattaa olla kirkas taivas. Kipeästi kaivatun auringon voi löytää vajaan puolen tunnin ajomatkan päästä. Aika luksusta oikeastaan. 

Keskellä viikkoa oli aivan hiirenhiljaista, ainoastaan uteliaat kuukkelit seurasivat kulkuamme. Vai olivatko ne ehkä edesmenneiden metsämiesten sieluja?

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Hevosia sumussa





Olen viikonlopun yrittänyt vangita sumua kankaalle öljyväreillä. Kun menen taidekurssille ja muut maalaavat puun tai talon, opettelevat tekniikkaa, pitää minun maalata sumua. Ja tehdä maalaus, jossa on sanoma - siinä tekniikan opettelemisen rinnalla, öljyvärit kun eivät todellakaan ole hallussa. Ja meinaan sitten heittää maalaukseni seinään monta kertaa, koska en saa sumua onnistumaan, sisäistä kuvaa siirrettyä kankaalle, eikä se sanomakaan tahdo välittyä. Voisikohan sitä rimaa joskus vähän laskea? Niinpä laitan tähän nyt valokuvia aika tasan vuoden takaa. Tuolta sen sumun pitäisi näyttää.

Viikonlopun yhdeksän hevosen hoitopesti sujui pääsääntöisesti hyvin. Tänään aamulla menin syöttämään naapurin hevoset kahdeksan pintaan, ja omat hevoset söivät rauhallisesti tarhassaan. Ajattelin käväistä pikaisesti ennen aamiaista. Kun olin just saanut heinät naapurin hevosten eteen, näköpiiriini ilmestyi ylimääräisiä hevosia. Tiedättekö tunteen, kun näkee jotain, mitä ei oikein voi uskoa, sitä laittaa silmänsä kiinni ja avaa ne hitaasti uudelleen, toivoen, että silmissä oli vaan jotain vikaa. Niin tein nytkin, mutta avatessani silmäni, näin edelleen viisi ylimääräistä hevosta. Nämä omat hevosemme tulivat perässäni naapuriin - ajattelivat kai, että siellä on paremmat murkinat. Tai mitä lie. Juoksivat muutaman mutkan kautta naapurin tyhjään tarhaan, ja siellä ne sitten olivat kaikki yhdeksän hevosta samassa pienessä pihassa. 

Ei taas tiennyt, olisiko naurattanut vai itkettänyt. Olisinko ollut vihainen vai imarreltu. Varmasti vähän kaikkea. Välillä nauratti ihan älyttömästi ja välillä raivostutti. Hevosilla oli hauskaa ja ne selvästi olivat iloisia tempauksestaan. Hyvä juttu - vähän vaihtelua! Ei ne mihinkään karanneet, tulivat vain mukanani syöttämään naapurin hevosia. Eikä naapurinkaan hevosia tuntunut häiritsevän. Tuhatkiloiset ardennenhevoset (korjattu, kyseessä siis ardennen ei bretagnen hevoset :) ) innostuivat laukkailemaan tarhassaan ja heittelemään ilopukkeja - siinä tanner tömisi.  Kaksi naapuriin äskettäin muuttanutta vuoden ikäistä varsaa ihmettelivät moista menoa ja yrittivät välillä vähän hirnua kimeällä äänellä. Jos siellä olisi vaikka äiti kaikken noiden hevosten joukossa? 

Vaikka hevosemme juoksivat hyvin hallitusti perässäni, viiden hevosen kotiin palauttaminen ei sujunut ihan yhtä hallitusti. Yritin toimia pillipiiparina, mutta ei mennyt läpi. Piti soittaa ystävä hätiin ja hakea kotoa kättä pidempää, sillä välin kun hevoset söivät naapurin hevosten talviheinät ja sotkivat kasvimaan. Sitten mentiin kaksi kerrallaan takaisin kotiin ja laakson sunnuntaiaamu täyttyi hirnunnasta, kun osa porukkaa oli väistämättä hetken eri paikassa kuin se toinen osa. 

Taidekurssille pääsin tunnin myöhässä ja nyt kroppaa särkee, kuin paremmankin urheilusuorituksen jälkeen. Kello on kymmenen, mutta taidan painua nukkumaan. Ehkä näen unta sumussa laukkaavista hevosista?

perjantai 17. lokakuuta 2014

Karu todellisuus



Viikko sitten olin vielä Italiassa ja siellä oli + 27 astetta lämmintä, nyt sitten tämä… Täällä laaksossa talvi ei kolkuttele kulman takana tai tuoksu tuulessa, vaan lumiraja alkaa yksinkertaisesti valua tänne alas, vääjäämättömästi. Täällä alhaalla vielä ruiskaunokit, tuoksuherneet, kehäkukat, lehtikaalit ja mangoldit sinnittelevät, mutta tuolla rinteessä vesi tulee alas jo lumena. Tai ainakin räntänä. Mutta on täysin mahdollista, että ei se tuolta ylhäältä enää sula. Toivottavasti aurinko ei ole nyt lopullisesti poistunut ennen kevättä. Sellaiset kuulaat syyspäivät olisivat paljon  mukavampia, kuin tällainen tuhru keli. 

Samaa tahtia meinaa mieliala laskea, mutta yritän olla antamatta sille periksi. Monet norjalaiset odottaa ihan intona talvea ja hiihtokelejä, mutta mistäs itse löytäisi sen saman innon? Kyllä kai sitä lapsena vietettiin talvet pääsääntöisesti sukset jalassa, mutta jossain vaiheessa se into hiipui. Olisi nimittäin ihan fiksua, täällä kun elää, että opettelisi nauttimaan talvesta samalla tavalla kuin kesästä.

Edessä on odotettu viikonloppu taiteen parissa, meillä on taas viikonlopun maalauskurssi. Iloa vähän himmentää se, että minut on jätetty tänne taas hoitamaan tätä eläinkatrasta. Eikä siinä kaikki, myös naapurin mies päätti lähteä reisuun ja lupauduin hoitamaan senkin hevoset, joita piti olla kaksi, mutta onkin nyt neljä… Joten mulla on taiteilun ohessa hoidettavana yhdeksän hevosta, kaksi koiraa ja viisi kissaa. Se siitä rentoutumisesta. Siinä saa toimia vikkelään, että saa kursin jälkeen hommat hoidettua ennen pimeän tuloa. Ja sormet ristiin, että kaikki sujuu ongelmitta tällä kertaa: sähköt aidoissa ja hevoset aitauksissa. 

Mukavaa viikonloppua misää ikinä ja miten ikinä sen vietättekin!

torstai 16. lokakuuta 2014

Tuliaisia Roomasta


Elämä täällä harmaassa syksyssä on sen verran tasaisen tylsää, että palaan vielä hetkeksi Roomaan:). Eli mitäs sitten Roomasta tuliaisiksi itselle ja muille? Viime vuonna ostin mm. ne perinteiset italialaiset kengät ja laukun, jotka ovat jääneet käyttämättä täällä kumisaappaiden maassa :). Niin ja uuden matkalaukun, koska tuliaiset eivät mahtuneet siihen entiseen… Nyt pitäydyin vähän pienemmissä tavaroissa ja nekin ovat enemmän sellaisia pieniä aarteita ja lahjatavaroita - ei niinkään käyttötavaraa. Rooma on täynnä kivoja pieniä liikkeitä, joista olen nähnyt vain pienen murto-osan. Jotain omia lemppareita on kuitenkin jo muodostunut, joissa olen käynyt useammalla lomalla. Seuraavassa muutama omasta mielestäni vierailemisen arvoinen kauppa. Omat ostokseni eivät ole nyt pelkästään italialaisia tuotteita, vaan kivoja Roomassa vastaan tulleita juttuja, jotka liittyvät omassa mielessäni nyt Roomaan. 




Keraamiset laatat ovat yhdestä lempiliikkeestäni, nimeltään Zadig. Kaunis ja kiva liike Via dei Pellegrinolla vähän matkaa Campo dei Fiorilta. Samalla kadulla on paljon muitakin kivoja pieniä liikkeitä. Zadigista löydät mm. keramiikkaa, kasveja, puutarhavälineitä, vaatteita, huiveja ja upeita paperisia valaisimia. Ei ehkä erityisen italiaista, mutta kaikkea kivaa ja kaunista. Ainakin osa tuotteista edusti "reilua kauppaa" - olen kadottanut kortin, jossa keramiikan tarina kerrottiin… Ei siis kuitenkaan mitään tusinatavaraa, vaan tarkasti liikkeeseen valittua. Kannattaa käydä ihan vaikka vain ihailemassa ja nauttimassa tunnelmasta. Ystävällinen palvelu.  
ZADIG, Via del Pellegrino 136.
facebook-sivut löydät täältä.



Trasteveressa suorastaan "törmäsin" tiibetiläiseen kauppaan, johon oli pakko pujahtaa sisään. Pimeähkö, vähän epämääräinen pieni puoti täynnä tiibetiläisiä soivia maljoja, koruja, buddha-patsaita, suitsukkeita ja muuta vastaavaa. Liikeessä ystävällinen tiibetiläinen mies myymässä. Hän testasi ja etsi juuri minulle sopivaa soivaa maljaa sellaisella perusteellisuudella ja hartaudella, että luulen saaneeni jonkin sortin puhdistavan hoidon siinä samalla... En tiedä, olenko koskaan kohdannut sellaista suoraan sydämestä tulevaa lämpöä ja ystävällisyyttä - olisin halunnut jäädä liikkeeseen vaikka istumaan pöydän alle... itketti, kun lähdin sieltä pois... Jos henkiset asiat, buddhalaisuus tai vaikkapa Tibet ja Nepal kiinnostaa, niin kannattaa ehdottomasti poiketa. Itselleni jäi mukaan kaunis ja kauniisti soiva, juuri minulle valittu tiibetiläinen soiva malja, jota tulen vaalimaan aarteenani. Ja huomattavasti edullisemmalla hinnalla, kuin mitä täältä tai Suomesta vastaavan saisi. 
TIBET&NEPAL ART SHOP, Via della Lungaretta 15.
Facebooksivut löytyvät täältä


Rukousnauhat, ikonit, Madonnan kuvat ja muut vastaavat, ovat lähipiirissäni tervetulleita tuliaisia ja lahjoja, ja niitä löytyy periaatteessa jokaisesta matkamuistomyymälästä. Arvokkaampia versioita voi löytää myös antiikkiliikkeistä. Itse halusin ostaa omani Vatikaanista. Paavi on kuulemma henkilökohtaisesti siunannut tuon liikkeen, ja siitä joutui sitten maksamaan vähän Paavi-lisää…  Viereisestä ilmeisesti Paavin ei-siunaamasta liikkestä vastaavia sai huomattavasti edullisemmalla hinnalla, joten hintavertailu kannattaa. Tai riippuu tietenkin siitä, uskooko tuohon siunaukseen ja onko valmis siitä maksamaan. Satutttiin Vatikaaniin muuten samana päivänä, kun Paavi piti puheen. Tämä nykyinen Paavi vaikuttaa hienolta ja sympaattiselta mieheltä - ajeleekin samanlaisella harmaalla Ford Focuksella kuin minä :D. Puhui kauniilla, lempeällä äänellä ja puhetta kuunteli mielellään, vaikka kovin paljoa siitä ei ymmärtänytkään. Hieno kokemus kuitenkin.



Saippuoita hain Gheton alueella olevasta luontaistuotekaupasta, L'offici Naturale. Jos luontaistuotteet, aromaattiset öljyt ym. ym. kiinnostaa, niin täällä kannattaa poiketa. Itse ostin jo viimeksi, ja nyt taas noita saippuoita.  Viiden saippuan kaunis pakkaus maksoi alle kymmenen euroa, joten hinta on hyvin kohtuullinen. Liikkeestä saa myös luontaishoitoja. Mukava liike ja ystävällinen palvelu. 
L'OFFICI NATURALE, Via della Reginella 3. 

Melkein naapurissa Gheton alueella on myös toinen "vihreä kauppa" Go Green Store Roma. Sieltä ostin nyt elämäni ensimmäisen hyvän ja toimivan luomushampoon. Täällä myös mm. kivoja kenkiä, lastenvaatteita ja leluja.
GO GREEN STORE ROMA, Via S.Maria del Pianto, 57-58.

Vähän samaan sarjaan kuuluvat Roomasta löytyvät luostarikaupat. Piazza Navonan läheisyydessä oleva Ai Monasteri  (oudot aukioloajat - jäi nyt käymättä), sekä vaikkapa Aventinus kukkukalla olevan Chiesa di San Anselmon luostarin viini- ja matkamuistomyymälä. Aventinus kukkula on kiipeämisen arvoinen paikka monessakin mielessä. Sieltä löytyy yksi Rooman kauneimpia kirkkoja, yksinkertaisen kaunis Santa Sabina, ja sitten se kuuluisa Maltan ritarikunnan portti, jonka avaimenreiästä kurkistaessa avautuu kaunis minimaisema suoraan Pietarinkirkkoon…
AI MONASTERI, Corso Rinascimento 72. Nettisivut löydät täältä.


Kiva kauppa on myös Il Papiro, joka myy firenzeläistä paperia erilaisissa muodoissaan sekä mm. mustekyniä ja musteita, sinettejä ym. ym. Itselleni hain tällaisen sukupuun, koska ne viime vuonna ostamani menivät lahjoiksi. Kannattaa poiketa. Ihan Pantheonin kulmilla.
IL PAPIRO, Via del Pantheon 50.

Ja viimeiseksi yksi lempiputiikkini, La Chiave. Vähän huomaamaton ovi, jonka takana aukeaa suuri liike, jossa voi kierrellä pitkän tovin. Itämaisia juttuja, sisustustavaroita, vaatteita, huiveja, koruja, paperijuttuja, eteerisiä tuoksuja, ihania leluja ja vaikka mitä. Tosi kiva kauppa, jossa palvelu ehkä vähän pidättyväistä, mutta ystävällistä. Myyjistä ainakin osa on kotoisin muualta kuin Italiasta ja puhuu hyvää englantia.
LA CHIAVE, Largo delle Stimmate 28

Tavaran lisäksi Italiasta kannattaa tietenkin tuoda aina myös ruokatuliaisia. Jos käy ostoksilla torilla, niin mukaansa saa tuotteita, mitä kotimaasta ei todennäköisesti löydä. Toisaalta ihan tavallisista ruokakaupoista voi saada samoja tuotteita huomattavasti edullisemmin, mutta toreja voi kannattaa ihan aatteellisesta syystä. Matkalaukausta löytyy aina tilaa  ainakin yhdelle juustolle tai oliiviöljylle. 

Yleisenä vinkkinä ehkä se, että aina kannattaa poiketa turistivirroista ja pääkaduilta, ja mennä rohkeasti mutta hymyillen pieniinkin likkeisiin. Yhteinen kieli löytyy kyllä, vaikka myymälässä ei englantia puhuttaisikaan. Siellä kulman takana ja huomaamattomien ovien sisäpuolella on usein ne kivoimmat kaupat, sekä parhaat mutta edullisimmat kahvilat ja ravintolat.

Joten ei kun suunnittelemaan Rooman reissua - vaikka rehellisyyden nimissä siellä ei tarvittaisi enää yhtään uutta turistia… mutta mikäpä minä olen moittimaan turistien määrää.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Rooma










Paluustani on nyt joku päivä, mutta Rooma tuntuu olevan jo n i i n kaukana. Toinen aika ja toinen paikka. Taisin kirjoittaa, tai ainakin ajattelin, ihan samalla tavalla vuosi sitten. Miten kaksi paikkaa voivat olla niin vastakohtaisia, mutta molemmat kuitenkin niin rakkaita.

Roomasta on vaikea kirjoittaa, koska se on ainakin minulle niin kokonaisvaltainen kokemus, että mitkään sanat tai mitkään kuvat eivät tee sille oikeutta. Ei siitä voi kertoa, se pitää kokea. Ja toisaalta oma kokemukseni ei ole samanlainen kuin jonkun toisen. Rooman voi kokea varmasti myös meluisena, kaoottisena, tylynä ja ruuhkaisena. Siellä voi viettää viikon seisoen nähtävyyksien lippujonoissa, syöden ylihintaista ja laadutonta ruokaa, juoden liian kallista kahvia, saaden huonoa palvelua ja törmäillen muihin turisteihin. Mutta siellä voi viettää myös ihan toisenlaisen loman. 

Rooma on kontrastien kaupunki. Siellä historian eri aikakaudet limittyvät ja lomittuvat ja ovat koko ajan läsnä. Autot, moottoripyörät ja skootterit suihkivat antiikkisten pylväiden seassa. Vain siellä katukahvilan ohi kävelee vanha herrasmies oranssissa villapaidassa ja vaaleanpunaisiissa farkuissa näyttäen tyylikkäältä. Vain siellä sama herrasmies istahtaa kahden tunnin kuluttua viereiselle kirkonpenkille aivan toisella puolella kaupunkia. Vain siellä voi nähdän nunnan katselemassa muotiliikkeen näyteikkunaa. Vain siellä ravintolan kahdeksankymmentävuotias kokki käy taputtamassa asiakasta poskelle. Vain siellä ohikulkeva tyylikäs mies tuijottaa sellaisella intesiteetillä niin syvälle silmiin, että ei tiedä naurattaako vai punastuttaako. Samanalaisella intensiteetillä saattaa tuijottaa myös vastaantuleva likainen roskakuski - roomalaisilla miehillä kun on itsetunto kohdillaan riippumatta ulkonäöstä, iästä tai sosiaalisesta asemasta. Missään ei saa niin tylyä ja niin sydämellistä palvelua samana päivänä. Usein jopa samassa paikassa ja samalta henkilöltä. Ihana Rooma!

Mutta nyt ei enempää. Arki pakottaa toimimaan ja hoitamaan asioita Kirjoitan vielä toisen jutun, johon voin laittaa muutamia vinkkejä, omia suosikkiliikkeitä ja hyväksi havaittuja ravintoloita. Jos joku muukin sattuu innostumaan Rooman lomasta. 

Ja ai niin. Se terassi. Se paljastui sellaiseksi kolmen neliön parvekkeeksi sisäpihalle, jossa pidettiin pesukonetta ja siivousvälineitä. Siellä oli tilaa yhden muovijakkaran verran, niin että toisinaan tupakoiva ystäväni saattoi vetäistä yhden tupakan. Mutta ei haitannut yhtään :).