lauantai 27. syyskuuta 2014

Rakas päiväkirja

Eilen kävin naapurikylässä ruokaostoksilla. Siellä oli joukko norjalaisia nato-sotilaita matkalla jostain johonkin. Katselin komeita nuoria miehiä niin pitkään, että meinasin ajaa ojaan. Olivat komeita maastopuvuissaan ja bareteissaan. Muistelin haikeana nuoruuden liftausreissua Pohjois-Norjassa ja sitä yhtä ruskeasilmäistä barettipäistä sotilasta volvossaan. Se oli niin paljon söpömpi kuin sen ajan harmaapukuiset suomalaissotilaat lippalakeissaan. Uniformulla ja uniformulla on nimittäin eroa. 

Syön hyvin vähän lihaa, mutta eilen ostin tuoreita lampaankyljyksiä. Eletään sitä aikaa vuodesta, kun vuorilla ja metsissä laiduntaneet lampaat joutuvat pataan. Tai osa niistä. Marinoin kyljyksiä hetken oliiviöljyssä, sitruunamehussa ja valkosipulissa ja paistoin ne ylikypsäksi savipadassa rosmariinin oksia seuranaan. Liha oli taivaallisen hyvää ja yritin vähän huonolla menestyksellä olla tuntematta huonoa omaatuntoa. Muistelin niitä suloisia karitsoja jotka vielä hetki sitten pomppivat laitumella tasajalkaa ja imivät maitoa pienet hännät heiluen. Minusta taitaa tulla pikkuhiljaa kasvissyöjä, vaikka norjalainen lampaanliha onkin sieltä eettisimmästä päästä. Ja varsinkin kun tänäkin vuonna osa vuorilla laiduntaneista lampaista käännytettiin teurastamon ovelta liian korkeiden radioaktiivisuuspitoisuuksien takia. Ei kovin kaukana täältä. Muistoja Tshernobylista edelleen. Surullista.

Illalla oveni takana istui suuri sammakko. Oli tullut suojaan myrskyltä. Tai sitten se oli prinssi. En uskaltanut antaa suukkoa, koska ajattelin, että ehkä se kuitenkin on vain sammakko. Ja nyt se sitten istuu kruunu päässään ja punainen samettiviitta harteillaan naapurin leskirouvan aamiaispöydässä. 

Tänään heräsin myrskyyn jo ennen kuutta. Katselin ikkunasta kun talon isäntä lähti vielä pimeässä reppu selässään hirvimetsälle. Siinä oli jotain tosi kodikasta ja vanhanaikaista. En osannut päättää, toivonko hänelle hyvää metsästysonnea vai hirville hyviä piilopaikkoja. Itse lähdin aamun valjetessa katsomaan, ovatko hevoset turvassa yön myrskyn jälkeen. Ottivat minut ystävällisesti vastaan, mutta totesivat sitten: "jos haluat jäädä syömään, ole hyvä. Muussa tapauksessa voit poistua." Tulin sisälle ja menin jatkamaan uniani. Tuulen humistessa talon nurkissa oli hyvä nukkua pitkään. Ja herätä lopulta aurinkoiseen mutta edelleen kovin tuuliseen päivään. 

Koirista toinen, Ajax, ei päässyt mukaan metsälle. Mutta me mennään yhdessä ulos ja se saa tehdä sitä, missä se on parhaimmillaan. Metsästää myyriä, pyöriä sammaleessa, haistella tuulta haaveillen ja aina välillä hymyillä koko kropallaan suupielet korvissa. Kuinka niin huono hirvikoira? Ihan paras!


Ajax ja ensilumen riemu viime syksynä.

ps. voihan näitä kuvia lisätä myös jälkeen päin? Seuraavat kuvat otettu tänään…





2 kommenttia:

  1. En minäkään olis pussannut; eihän sitä tiedä vaikka olisi tosiaan ollut prinssi, ja mihin olisin sitten sen kanssa joutunut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, olisihan se vähän hankalaa. Kruunu tarttuisi aina ovenkarmiin, kun on niin matalat ovet. Ja mitä sellainen syökin? Olet oikeassa, ihan hyvä etten pussannut!

      Poista

Kommentit ovat blogin suola, joten on tosi kiva, jos osallistut kommentoimalla!