sunnuntai 31. elokuuta 2014

Marian kultaa








Kehäkukka, Calendula officinalis. Ringblomst tai morgenfrue norjaksi, englanniksi marigold, hollygold, Mary's gold… rakkaalla lapsella on monta nimeä. Niin tavallinen, mutta kuitenkin niin erityinen.

Marygold viittaa Neitsyt Mariaan, ja kehäkukkaa käytetään perinteisesti katolisissa Neitsyt Mariaan liittyvissä tapahtumissa. Hindut koristelevat sillä alttareita ja temppeleitä. Egyptiläiset käyttivät sitä nuorentavana yrttinä. Kehäkukka edustaa onnellisuutta, rakkautta ja suojelua. Eli ei mikään ihan mitäänsanomaton kukkanen, vaikka melkein joka mökin pihalla kasvaakin.

Varsinkin keskipäivällä kerätty kehäkukka vahvistaa ja lohduttaa väsynyttä ja stressaantunutta sydäntä ja mieltä, ja jo kukkien kerääminen vahvistaa kerääjää. Allekirjoitan edellisen :). Sen tuoksu voimistaa ja pitää terveyttä yllä ja maljakollinen kehäkukkia täyttää huoneessa olijat uudistuneella elämällä. Näin sanotaan.

Kehäkukkia on kasvanut meidänkin pihalla niin kauan kuin muistan. Ensin mummilla, sitten äidillä ja nyt minulla itselläni. Siihen ja sen tuoksuun liittyy paljon muistoja. Nyt sillä on tärkeä tehtävä paitsi syksyisen pihan kaunistajana, niin myös tuhohyönteisten torjujana kaalipenkissä ja tietenkin myös maljakossa sisällä.

Tänä vuonna kerään myös terälehdet talteen ja kuivatan. Katsotaan, päätyvätkö ne teehen, sämpylöihin, saippuaan vai ihoöljyyn :). Niistä on nimittäin vaikka mihin.

ps. Jos haluat hoitaa suhdettasi, kaiva rakastettusi huomaamatta multaa hänen jalanjäljistään, laita se ruukkuun, istuta kehäkukan siemenet siihen ja vaali kylvöstä huolella. Kukkia ei saa poimia, vaan pitää ottaa siememet talteen ja tehdä seuraavana kesänä uusi kylvös ja suhde kukoistaa. Jos sulhanen on päässyt karkaamaan, niin ei kun kylvät siemeniä hänen jalanjälkiinsä, niin miehen on palattava luoksesi. Kätevää! Tosin kannattaa miettiä kaksi kertaa, haluatko oikeasti hänen palaavan :).

lähde: Sinikka Piippo, "Kasvien salaiset voimat".


perjantai 29. elokuuta 2014

Hallittu ja hillitty karkuretki














Aamulla kello seitsemän seisoi Knekten oveni takana - se oli taas lipsahtanut väärälle puolelle aitaa. Avasin portin ja se meni takaisin tarhaansa. Kävin korjaamassa aidan ja tervehtimässä muut hevoset. 

Puoli tuntia myöhemmin seisoi viisi hevosta oveni takana. Olin korjannut aidan väärästä paikkaa - se oli toisesta kohtaa ihan katki poikki, ja sellaista aukkoa ei muutkaan hevoset voineet vastustaa :). Mutta ne eivät jääneet heinäpellolle syömään, vaan tulivat tuohon pihalleni kertomaan minulle: "Me ollaan täällä!"

Eipä siinä mitään - nämä meidän karkuretket ovat hyvin hallittuja ja hillittyjä. Vähän hypitään, pukitellaan ja heitellään päätä. Pidetään kivaa ihan niin kuin onnellisen hevosen pitääkin. Hevoset juoksentelivat perässäni aitaa korjaamaan, kakkivat vähän nurmikolle ja maistelivat kukkia. Heinäpelto ei yllättäen ollut se suosituin paikka. Knekten oli selvästi kyllästynyt moiseen juoksemiseen (ja syömiseen), ja meni pitkin pituuttaan nukkumaan tuonne nurmikolle marjapuskien kupeeseen. Sillä oli vatsa täynnä ja nokosten aika.

Kun aita oli korjattu, talutin hevoset kaksi kerrallaan takaisin aitaukseensa ja ne painuivat ensimmäisille päiväunilleen pihattoonsa. Asiat olivat taas oikeassa järjestyksessä, hevoset oikealla puolella aitaa, ja minä pääsin keskeytyneelle aamiaiselleni raikkaasta aamuilmasta virkistyneenä ja housunlahkeet märkänä aamukasteesta. Aika hieno aloitus päivälle oikeastaan :).

Kuvissa esittäytyvät Elvira ja Tinden. Olivat eilen auttamassa vesiastian pesussa ja kasvimaan kuvaamisessa. Porkkanoiden toivossa luullakseni. Tai sitten ihan vain seurankipeyttään :). Pääsivät itsekin kuviin :).

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Blogitapaaminen norjalaisittain








Blogitapaamisessa ei ollut shampanjaa tai merkkilaukkuja. Ei yrityslahjoja. Eikä kovin montaa bloggaria. Mutta tapaaminen kuitenkin ja kiva sellainen. Norjansuomalaisten bloggarien Opplandin aluejaosto :).

Oli ylämäkiä, alamäkiä, 180 asteen mutkia (meni navigaattorikin sekaisin), oli lampaita ja taas lisää lampaita. Lehmiä. Oli upeita maisemia, hyvää seuraa, chaita ja piirakkaa. Hevonen, kissa ja koira. Välillä syvällisempiä juttuja ja välillä naurua. 

Autoiluhistoriani Suomen ajoilta muodostuu lähinnä ajelusta Pohjois-Pohjanmaan lakeuksilla ja sopeutuminen näihin täkäläisiin teihin on ollut "hieman" haastavaa. Tosin kyllä tänäänkin jupisin muutaman kerran, että "kaikenlaisiin paikkoihin sitä ihminen lähtee Oulusta ajelemaan…". :). Kapeat ja usein huonokuntoiset tiet, tiukat mutkat, jyrkät nousut ja laskut, vastaantulevat rekat ja kaiken keskellä seikkailevat lampaat tekevät ajamisesta välillä aika jännää.

Lämmin kiitos Tuulalle tosi mukavasta päivästä! Oli hienoa päästä sinne yläilmoihin ja upeisiin maisemiin täältä laaksosta. Tuulahan on tuttu Tuulan turinat-blogista, joka oli tosi merkityksellinen Norjaan muuttoni kannalta. Siitä sain silloin uskoa, että on ihan mahdollista muuttaa Norjaan ja vielä maaseudulle :). 

ps. matkan varrella on yksi nähtävyys. Arnen ja Carloksen koti vanhalla asemalla keskellä ei mitään. Ovat melkein naapurin poikia. Maailman hassuin yritysidea ja epätodennäköisin menestystarina - jos minulta kysytään. Mutta niin vain ovat valloittaneet maailman näillä neulotuilla kuusenpalloilla.



tiistai 26. elokuuta 2014

Kahvit katossa





Ihmettelin kun perkolaattori pitää vähän kummallista ääntä. Kaipa sillä on huono aamu, ajattelin. Mutta se johtui siitä, että olin unohtanut laittaa kannen paikoilleen ja kahvi lensi komeassa kaaressa aina kattoon asti… hyvät oli paineet keittimessä. Eikä tullut itku, vaan vapauttava nauru - tänään on sellainen aamu. Ja naurun lomassa ehti ottaa kuvankin. Nyt se on siivottu :).

Heräsin vähän liian aikaisin, kun ystävältä tuli viesti. Varattiin asunto Roomasta yhden palvelun kautta ja alettiin pohtia, mitä tulikaan varatuksi. Tuliko varatuksi asunto vai vuode? Aikooko omistaja asua samassa asunnossa meidän kanssa? No toivottavasti ei - pitänee kuitenkin vielä varmistaa :). Uskollinen aamukahviseuralaiseni Ines ei ollenkaan ymmärrä moista matkustusintoa. Täällä kotona on sen mielestä oikein hyvä.

Ulkona äänimaailma on muuttunut syksyiseksi. Lintujen laulu on hiljentynyt ja tilalle on tullut korppien äänet ja palokärjen huuto. Aamulla korppi lensi taloni yli ja teki ilmassa voltin. Pyörähti lennossa ympäri tuosta vain, kuin paraskin taitolentäjä. Moista en ole koskaan nähnyt. Ihanat viisaat ja leikkisät korpit!

Mukavaa päivää teille kaikille!

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Kaikki on ihan hyvin







Miksi sitä niin helposti unohtaa, kuinka onnekas itse tällä hetkellä onkaan. En sano onnellinen, koska itseään ei voi pakottaa onnelliseksi. Mutta on hyvä välillä ihan konkreettisesti muistuttaa itseään elämän hyvistä ja tärkeistä asioista. Suurista, mutta myös ihan pienistä. Muistuttaa itseään siitä, että kaikki tämä  epämieluisa, epämukava, masentava ja tylsä on oikeasti vain mielen luomaa illusioita.  Kuinka asiat ovat oikeasti hyvin, juuri nyt.  Ja olla kiitollinen.

Heräsin aikaisin. Hevoset tulivat seisomaan ikkunani taakse. Menin yöverkkareissa ja hiukset yön jäljiltä sekaisin niitä tervehtimään ja seisoin hyvän tovin niiden keskellä hienon hienossa tihkusateessa. Ne tulevat ympärilleni, muodostavat siihen piirin ja sitten vain hengittävät ja huokailevat syvään. Ottavat minut rauhoittavaan energiakenttäänsä. 

Poimin kehäkukkia ja krasseja ja hengitin niiden tuoksua, nostin viisi porkkanaa, jokaiselle hevoselle omansa. Tulin sisään ja keitin kahvit. Ja tunsin itseni paitsi äärettömän onnekkaaksi, niin myös onnelliseksi. Usein se on niin pienestä kiinni.

Upeaa musiikkia ja itkettävän hieno video. Ludovico Einaudi "Run". Olkaa hyvät. Rauhallista sunnuntaita teille kaikille!





perjantai 22. elokuuta 2014

Muutoksen tuulia

Muutoksen tuulia siis vain blogissa, ei elämässä ainakaan just nyt. Vähän tuunasin blogin ulkonäköä ja lisäilin kuvia. Nyt en jaksa enempää, mutta varmaan vielä jatkan.

Muuten, silloin kun muokkailen, laitan blogini ovet aina vähäksi aikaa lukkoon - jos joku on käynyt just silloin kolkuttelemassa. Että tiedätte :). Viimeksi tuli heti huolestuneita viestejä: "oletko lopettanut???".

Mitäs tykkäätte? Otetaan taas kommentteja ja ehdotuksia vastaan.

Healingin tarpeessa








Väsynyt päivä. Nukuttaa koko ajan. Syytän tätä jo kuukauden kestänyttä sairastelua - ensin flunssa ja sitten se pirun ruokamyrkytys. Ulkona oli hieno ilma, mutta minä nuokuin netissä. Myöhäinen aamiainen muuttui kahvin kautta lounaaksi lähes samalla istumisella. Lopulta raahauduin pihalle ottamaan valokuvia ihan väärillä asetuksilla ja sitten naapuriin päiväkahville. Illalla pakolliset koirien lenkitykset ja hevosten paijaamiset. 

Hoidan itseäni nyt superannoksilla maitohappobakteereita ja vitamiinipillereitä. Rehottavalta kasvimaalta haen tuoreita porkkanoita, mangoldia ja lehtikaalia. Tänään söin ensimmäisen kurkun. Jospa se tästä.

Totesin, että krassien siemenet ovat vaihtuneet istutusvaiheessa. Pienikokoiset puskat ovat tulleet laatikoihin ja kurkkivat sieltä nippa nappa laidan yli. Suuret puskat tukahduttavat hernepenkin. Piti kyllä olla päinvastoin. 

Kasvimaalla on vähän ylitarjontaa ja mietin, voikohan herneen varsia syöttää hevosille? Kitkeä pitäisi ja poimia pavut pakkaseen. Sitoa tomaatteja ja ajaa nurmikkoa. Siirtää villiviiniä ja siivota satulahuonetta. Mutta kun ei jaksa. Ainakaan tänään ei jaksanut, mutta ehkä huomenna. Kello on yksi yöllä, enkä ole nukkumassa, koska en oikein jaksa siirtyä sänkyyn. Fiksua. 

Ystävä (norjalainen...) oli nähnyt jossain kuvan, kuinka hevoslauman keskelle oli viety sänkyjä ja ihmiset makasivat siellä meditoiden. Horse-healingia kuulemma. Se haluaisi kokeilla huomenna. Yritän ystävällisesti ylipuhua aloittamaan ihan normaalista paijaamisesta. Vaikka silmät kiinni. Tai ehkä tuolista. Saattaisi nimittäin ne sängyt laitumella hämmästyttää paitsi hevosia, niin myös naapureita. 

Toisaalta ajatus moisesta aktiviteetista tuntuisi nyt houkuttelevalta. Ottaa pitkät päikkärit hevosten keskellä. Herätä sitten siihen, kun hevoset olisivat siirtyneet johonkin ihan muualle, itse makaisi sängyssä keskellä tyhjää laidunta ja  norjalaiset olisivat pysähtyneet tien varteen miettimään, onko tuo normaalia suomalaiselle vai onko se tullut hulluksi? Sillä on tainnut olla liikaa vastuuta?

torstai 21. elokuuta 2014

Actionia iltapimeässä



Piti eilen laittaa vähän blogin ulkoasua uusiksi, mutta suunnitelmat muuttuivat. Illalla alkoi taas sataa lorottaa ihan kunnolla ja odottelin sateen taukoamista, jotta voin käydä tekemässä hevosten luona iltatarkistuksen kuivin jaloin. Sade ei tauonnut, joten ei auttanut kun vetää lopulta kurapuku päälle ja lähteä taapertamaan ennen pimeän laskeutumista. Kello oli melkein yhdeksän. Laidun on iso ja hevoset painuivat just toiseen suuntaan joten ajattelin vähän lintsata ja tyytyä katsomaan kauempaa, että kaikki kulkee nätisti neljällä jalalla. Näin näytti olevankin. Käännyin jo takaisin kotiin,  kun kuulin hirnuntaa. Harkitsin hetken, mutta pakko oli mennä katsomaan, kuka hirnuu ja miksi. Ja siellä seisoi Elvira puiden katveessa, eikä ollut suinkaan muiden joukossa menossa juomapaikalle - olin nähnyt väärin. Ja se ontui yhtä jalkaansa aika pahasti. Viisas, viisas Elvira, kun osasi hirnua perääni!

Jalan pikatarkistus. Näytti olevan vain venähtänyt (ei ole ensimmäinen kerta), takaisin tänne pihaan hakemaan kipulääkettä ensiavuksi. Kumisaappaat jalassa ja sadetakki vettä valuen tutkimaan annosteluohjetta netistä, kun alkuperäinen pakkaus oli hävitetty. Tietenkin. Ei ehtinyt miettiä parkettia tai mattoja… Se mietitytti, että Elvira pitäisi melkein siirtää tänne kotipihaan, mutta muiden metsästäminen tuolta pimeydestä olisi tosi hankalaa. Elvira ei viihtyisi yksin vaan menisi aidasta läpi - siitäkin on kokemusta. 

Tuo laidun, missä hevoset nyt oli, on tosi vaikeakulkuinen jyrkkine rinteineen ja kaatuneinen puunrunkoineen, varsinkin, kun rinteet on sateen liukastamia. Siitä tuo Elviran vammakin varmaan on tullut. Suomalainen hevosenomistaja ei varmaan edes laittaisi hevostaan moiselle laitumelle, mutta tämä onkin Norja. Sekä ihmiset että eläimet liikkuvat käsittämättömissä paikoissa… näkisitte vaan, minkälaisia rinteitä nuo hevoset siellä kapuavat ihan tyynen rauhallisesti ja vapaaehtoisesti… Ja pärjäävät siellä yleensä oikein hyvin. Täällä on sellainen televisiosarjakin kun "Der ingen skulle tro at nokon kunne bo". Siellä missä kukaan ei voisi uskoa kenenkään asuvan - noin vapaasti käännettynä.

Mutta telepatia toimi taas kerran ja loputkin hevoset ilmaantuivat sateesta takaisin portille ja päädyin tuomaan koko porukan takaisin kotipihaan. Ainoa ongelma oli, että alkoi olla jo melkoisen pimeää ja satoi edelleen kaatamalla. No, ei kun juoksuksi ja hevonen kerrallaan. Polku on sen verran kapea, että useampaa on vaikea taluttaa. Vaikka nuo hevoset ovat tuolla pimeässä keskenään joka yö, niin siitä huolimatta pimeä tuo niiden käsittelyyn pienen jännitysmomentin. Talutettaessa niiden pitää vähän korskua ja pärskiä ja säikkyä. Kissojen mielestä koko tämä yllättävä myöhäinen operaatio oli tosi hauska ja kuulin niiden oikein huutavan "Action!" - kolme kissaa sinkoili hevosten jaloissa hännät pystyssä leikkimässä. Tuli vähän vielä lisää jännitystä.

Vanha ja fiksu Juni tamma sai tulla ihan itse ja taluttamatta, koska siinä vaiheessa oli jo aika lailla pilkkopimeää. Se teki pienen mutkan heinäpellon kautta, mutta tuli kuitenkin iloisesti perässä kotiin.  Kun kaikki olivat samassa aitauksessa, hevoset olivat aivan tohkeissaan. Ne tönivät ja tökkivät minua ikäänkuin sanoen: "Oli aika pelottavaa, mutta oltiin kiltisti, eikö oltukin? Eikö oltukin? Mitä?" Tämä oli aika jännä iltarupeama niidenkin mielestä ja omaan pihaan on aina kiva palata.

Ja olihan se aika jännää. Itse mietin sitä, miten olen joutunut ja joudun koko ajan voittamaan omia pelkojani. Itselläni on sellainen ratsastuskoulu ja -leiritausta, mutta hevosmiestaitoni olivat kyllä aika heikoissa kantimissa tänne muuttaessani. Olen aina ollut myös vähän arka hevosten kanssa ja nämä meidän hevoset eivät ole ihan pienimmästä päästä.

Tuo kuva on otettu 2011, olin täällä vain käymässä enkä silloin olisi uskonut, mitä tuleman pitää. En edes tiennyt varmasti, että muutan Norjaan. Se olis silloin vasta pieni unelma. Knekten taisi ilmeestä päätellen tietää enemmän kuin minä. Muuttoni jälkeenkään tarkoitukseni ei suinkaan ollut ryhtyä hevosenhoitajaksi ja ottaa vastuuta näistä hevosista, mutta niin vain kävi. Hevoset jäivät yllättäen ilman emäntää ja vähän huonolle hoidolle. Jostain syytä elämä oli varannut minulle tämän roolin. Nyt meistä on tullut näiden hevosten kanssa hyviä ystäviä ja molemminpuolinen luottamus on syntynyt. Ne tietävät, että minun kanssani uskaltaa lähteä pimeäänkin, ja minä tiedän, että ne eivät hyppää niskaan tai kävele päälle, vaikka olisi kuinka pimeää ja jännittävää. Se on hieno tunne. Että ihmisellä on viisi noin suurta ja noin hienoa ystävää. Juni, Knekten, Tinden, Blesen ja Elvira. Ainoa ongelma tässä on, että kaveria ei jätetä ja luottamusta ei petetä. Jos joskus tulee tilanne, että hevoset menevät myyntiin, tai itse haluan muuttaa tästä pois, niin tiedättehän miten siinä sitten käy. Minulla on kahden kissan lisäksi viisi hevosta :).

Elämä ei aina tuo eteemme sitä, mitä haluamme ja pyydämme, vaan toisinaan sitä, mitä tarvitsemme. Syystä tai toisesta. 

ps. Elviran jalka on ihan ok. Vähän ontuu vielä, mutta kyllä se siitä.

tiistai 19. elokuuta 2014

Pieniä murheita







Tiedättekö, kun välillä joutuu elämässään sellaiseen imuun, että asiat eivät mene ihan putkeen? Tavarat hajoaa, tekniikka tökkii, terveyskin pettää ja kaikki tuntuu kovin hankalalta. Joskus se on vain tunne, mutta joskus tällaisia aikoja tulee ihan oikeasti.

Suomen reissu alkoi ihan hyvin. Oli tällä kertaa lippu oikeaan koneeseen ja kaikki meni sujuvasti. Kunnes ensimmäisenä iltapäivänä Suomessa söin K-kaupan valmissalaatin. Loppuloma menikin sitten ruokamyrkytyksen kourissa eikä se edes riittänyt, vaan jouduin pidentämään lomaani parilla päivällä ja ostamaan itselleni tolkuttoman kalliin uuden paluulipun. Lääkäriä en pystynyt edes ajattelemaan, joten matkavakuutus tulee tuskin avuksi.  

Se hyvä tuossa "lomassa" oli, että pääsin ainakin totaalisen irti näistä kuvioista ja oikeastaan ihan kaikista kuvioista. En huolehtinut kertaakaan näiden eläinystävieni vointia tai mitään muutakaan Norjaan liittyvää. Enkä miettinyt siis yhtään mitään kun keskityin pitämään edes vähän keltaista jaffaa sisälläni. Lauantaina vähän toivuttuani katsoin siskoni kanssa koko "Ylpeys ja ennakkoluulo" tv- sarjan putkeen (lomani huipentuma...), ja kun palasin sunnuntaina kotiin, tuntui, että olin ollut pois monta viikkoa. Eli oikeastaan ihan hyvä loma. En tiedä, olenko kovinkaan virkistynyt, mutta levännyt ja irtautunut näistä Norjan murheista kyllä. Totaalisesti.

Kännykkä ei toimi edelleenkään ja verkkopankkiinkaan en pääsee. Lattialämmitys yskii ja muuta pientä. Mutta ei mitään vakavampaa. Nyt olen kuitenkin kotona, melkein terve, eläimet voivat hyvin ja olivat silminnähden iloisia paluustani. Asiat on enemmän hyvin kuin huonosti. 

Voi tietysti keskustella, onko nyt kesä, loppukesä, syyskesä vai mikä, mutta kyllä se kuulkaa syksyltä ainakin tuntuu. Ulkona on kymmenen astetta lämmintä, vettä lorottaa ja luonnon värit alkavat kellastua. Saatan tosin muuttaa vielä mieltäni joku aurinkoinen ja lämmin päivä. Nyt on kuitenkin villasukat jalassa ja kynttilät palaa. Vaikka kuinka olisi eteläeurooppalaisten lomakausi parhaimmillaan :). 

lauantai 9. elokuuta 2014

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?





Kun asuu maalla ja ympärillä on eläimiä, päivät saattavat mennä ihan eri tavalla, kuin mitä on suunnitellut. Tänään piti siivota, pestä pyykkiä, siirtää nämä omat hevoset toiselle laitumelle ja tehdä muitakin juttuja. Valmistautua ajoissa maanantain Helsingin reissuun. Olin kirjoittanut oikein listan tehtävistä töistä. Ei mennyt ihan niin. Vähän outo kuvakavalkadi ei ole kuitenkaan tältä päivältä :).

Aamulla kun heräsin, oli yksi näistä omista hevosista, Knekten (ylin kuva), taas kerran odottamassa tuossa oveni ulkopuolella, eikä suinkaan aitauksessaan muiden kanssa. Sen mielestä ruoho on vihreämpää aidan tällä puolella (ja onhan se), ja kun se kurkottelee tuon sähköttömän sähköaidan ali, se aina lipsahtaa väärälle puolelle. No ei siinä mitään, tuossa se on seisonut oveni takana odottamassa jo kolmena aamuna. Viimeksi kun laitoin sille riimun päähän, se pyöräytti vain silmiään ja huokasi. Ei kai ollut tarpeen. Tänään sitten vain avasin portin ja niin se käveli takaisin aitaukseensa ihan itse.

Olen "aikani kuluksi" lupautunut hoitamaan tämän viikonlopun myös naapurin kahta hevosta. Valtavia yli tuhakiloisia ardennen hevosia (toinen kuva), jotka ovat mulle ihan vieraita - ei tunneta toisiamme kuin etäisesti. Käyn heittämässä heinät kaksi kertaa päivässä ja laittamassa vettä - helppo juttu. Kun menin aamulla sitten sinne, niin kuinka ollakaan, sielläkin seisoi hevonen keskellä tilliviljelyksiä, eli ihan väärässä paikassa. Yön aikana oli mennyt sähköt ja ne olivat sitten menneet myös aidasta. Ei auttanut kuin kerätä rohkeutensa ja tepastella sandaaleissa hakemaan se jätti sieltä pellolta, sieltä sitten kompasteltiin peräkkäin takaisin. Onneksi oli lempeä hevonen :). 

Sitten piti selvitellä sähkövikaa, etsiä sähkökaappia, etsiä sulakkeita, ajaa kauppaan ostamaan niitä, kokeilla eri vaihtoehtoja ja miettiä, mikä mättää. Välillä unohdin lompakkoni tuon hevospaikan kellariin ja piti lähteä sitä etsimään. Siellä ei pääse ajamaan autolla pihaan asti, vaan siinä on sellaiset sata metriä aika tiukkaa ylämäkeä autolta pihaan. Meinasin tukehtua yskääni. Olisi voinut tilata apujoukkoja, mutta haasteita tuotti se, että iphone tilttasi just tänä aamuna ja kaikki norjan numerot olivat siellä. Sitten yritin etsiä yhteystietoja netistä ja kun ne lopulta selvitin, ei kukaan vastannut - todennäköisesti, koska soitin Suomen numerosta. 

Ja sitten kello olikin puoli neljä iltapäivällä. Ja kaikki omat jutut tekemättä, mutta energia nollissa - kesäflunssa kun vaivaa vieläkin. Söin just aamiaiselta jääneen kananmunan - en ole ehtinyt miettiä syömistä. Että semmonen päivä.

Nyt kävin vesisateessa antamassa naapurin hevosille reilusti iltaheinää sillä ehdolla, että ovat kiltisti ja pysyvät aitojen sisällä, vaikka onkin täysikuu ja sähköt edelleen poikki. Hörisivät ja lupasivat pysyä kotona. Toivon tosiaankin, koska huomenna olisi vähän muutakin puhaa kuin metsästää hevosia. Taas menee pakkaaminen viime tippaan ja jää kynnet lakkaamatta ja jalat hoitamatta. Maalaishiiri (alin kuva) lähtee taas kaupunkiin tukka poninhännällä, sormet mustikassa ja tennarit hevosenkakassa. 

perjantai 8. elokuuta 2014

Muu maa mansikka




Joskus mainitsinkin, että olen tämän kesän täällä enemmän ja vähemmän yksin kotimiehenä. Tarkoittaa sitä, että vastuullani on omien kahden kissan lisäksi kolme muuta kissaa, kaksi hirvikoiraa ja viisi hevosta. Ja vähän nämä piha-alueetkin. Tämä "tilanhoitajan" toimi on kaiken kaikkiaan neljä kuukautta ja siitä on nyt mennyt vähän reilu puolet. Piece of cake, ajattelin etukäteen. Mitäs tässä.

Täällä on mennytkin ihan hyvin, eläimet ovat terveitä ja meillä on ollut mukavaa. Kesä on ollut hieno ja lämmin. Mutta sitten se toinen puoli. Olla yksin vastuussa tällaisesta laumasta ihan koko ajan ja joka päivä, on itse asiassa aika raskasta, vaikka sitä ihan konkreettista työtä ei niin paljon olekaan. Ei ehkä voi sanoa, että seinät kaatuu päälle, vaan että seinät on liian kaukana ja taivas liian korkealla. Kaipaan ympärilleni hälinää ja hulinaa, kaupungin tuoksuja ja hajuja. Ihmisiä ja autoja. Naurua ja puhetta. Maisemanvaihdosta toisin sanoen. 

Luin Kreikasta kertovan romaanin ja hurahdin taas Kreikkaan. Olen syönyt kreikkalaista ruokaa nyt jo monta päivää. Tsatsikia, fetaa ja kreikkalaisia perunoita. Sellaisia oliiviöljyssä pyöriteltyjä lohkoperunoita, joihin puristetaan sitruunaa päälle. Kuunnellut bouzouki-musiikkia. Miettinyt, miksi muutin Norjaan enkä vaikka jonnekin Kreikan saarelle?

Sitten luin Italiassa asuvan suomalaisen älyttömän hauskan blogin alusta loppuun ja hurahdin taas Italiaan. Katsoin Eat Pray Love- elokuvan uudestaan ja se olikin yhtäkkiä tosi hyvä. Aikaisemmin en ole siitä tykännyt. Ostin Mutin tomaattimurskaa ja parmesania. Keittelin tomaattikastiketta ja mietin, miksi en muuttanut vaikka Italiaan, miksi Norjaan?

Minulla on siis kaukokaipuu. Ei koti-ikävä, niin kuin kunnon ulkosuomalaisella pitäisi olla, vaan kaukokaipuu. Ei välttämättä kovin kauas, mutta johonkin ihan erilaiseen kulttuuriin. Vähän erilaisten ihmisten sekaan. Ei tällaisten hillittyjen pohjoismaalaisten sekaan niin  kuin itsekin olen. 

Ensi viikolla on onneksi edessä muutaman päivän Helsingin reissu. Ei se nyt kaukokaipuuta paranna, mutta maisemanvaihdos tekee tosi terää. Ja lokakuussa sitten Roomaan viikoksi. Tiedoksi Sallalle, jos luet tätä :).

Ja se blogi, jonka nauroin ääneen alusta loppuun, on "Terkkuja Leilalta Italiasta". Nämä ovat tietenkin makuasioita, mutta Leila kirjoittaa aivan tolkuttoman hauskasti elämästään Italiassa. Jos tuntee edes vähän italialaista elämämenoa, saattaa blogista saada vielä enemmän irti. 

Mutta tällaista tää aina välillä on. Kaukokaipuu voi näköjään iskeä ulkomaillakin.

Kuvat ovat viimesyksyiseltä Rooman reissulta. Ihana, ihana Rooma!

torstai 7. elokuuta 2014

Muu maa mustikka





Tiedättekö sen tunteen, kun metsässä on niin paljon mustikoita, että ei millään malttaisi lähteä pois? Kun kyykistyy yhden mättään ääreen, niin on litra täynnä? No, tämä ei ole sellainen vuosi. Tämä kesä on pyhitetty auringonpalvonnalle ja uimiselle, ei marjaretkille. 

Ajoin peräkanaa norjalaisten kanssa tuonne perinteiselle mustikkapaikalleni. Parkkeerattiin autot vierekkäin. Norjalaiset painuivat uimapatjat ja rantatuolit kainalossa pienelle hiekkarannallemme, minä kumisaappaat jalassa ja poimuri ämpärissä kolisten mustikkaan. Tunsin itseni niin suomalaiseksi.

Hiki valui ja poimuri täyttyi hitaasti. Jokainen litra vaati ainakin 500 askelta rämeikössä ja kaatuneiden puiden seassa. Tänä vuonna nimittäin ne vähät mustikat kasvoivat niillä kaikkein vaikeakulkuisimmilla paikoilla. Norjalaiset polskivat ja kiljuivat vedessä ja peittivät mahdollisen lintujen laulun metelöinnillään.  Eli se siitä luonnonrauhasta. Jos olisi ollut jousipyssy, olisin ampunut niistä uimapatjoista ilmat pois. Metsässä ollaan hiljaa ja kuunnellaan luonnon ääniä. Sillä tavalla hartaasti - tiedättehän?

Reilun kahden tunnin kuluttua olin hikinen, janoinen ja nälkäinen, ja olisin jo halunnut lähteä kotiin, mutta en kehdannut kävellä niiden kolmen litrani kanssa autolle, varsinkin kun oli niin iso ämpäri, että tuskin pohja peittyi. Mutta norjalaiset vaan jatkoivat vesileikkejään, vaikka kello oli jo puoli seitsemän. Lopulta yritin livahtaa huomaamatta autooni ja kävelin vähän vinossa, että näyttäisi siltä, että ämpärissä on painava lasti. En tiedä menikö täydestä. Epäilen. 

Ainoa lohtu oli, että sitten ne norjalaiset talvella surevat, kun niin tekisi mustikoita mieli, mutta pakastin on tyhjä... Mutta ei minulla. Minulla on siellä kolme litraa mustikoita, ja kun oikein olen säästeliäs, niitä riittää ensi kesään saakka. Voi sitten ensi kesänä syödä ne kiireellä alta pois, että mahtuu uudet tuoreet marjat pakkaseen. Nyt uunissa on mustikkamuffinseja. Niihin meni desi.