keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Pidänkö näppini erossa vai en?

Olen usein ihmetellyt näitä elämän kummallisuuksia. Sitä, miten saunan uunin tai takan sytyttäminen voi joskus olla ihan käsittämättömän vaikeaa, mutta yksi kipinä riittää polttamaan kymmenen hehtaaria metsää. Tai miten omat istutukset epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen, ja sitten jollain parvekkeella sementin raossa alkaa kasvaa kokonainen puu.  Tai Suomessa kerrostalomme seinustalla asfaltin ja seinän välisessä halkeamassa kasvoi komeita auringonkukkia, ja samalla omat auringonkukkani kieltäytyivät kasvamasta.

Suomessa minulla oli ongelmia myös kuunliljojen kanssa. Periaatteessa niiden piti olla tosi hyvässä paikassa. Sopivasti varjoa ja valoa, hyvä maaperä ja kaikki kunnossa. Helppo kukka. Ja kyllähän ne lehdet kasvoivat mutta kukkia ei tullut.  Joskus onnekkaasti yksi kukka. Ja sitten täällä...



Täällä kuunliljat kasvavat seinustalla suoraan sorakerroksen läpi. Ei siinä näy edes minkäänlaista kukkapenkkiä, mutta sieltä ne tulevat. Ja kukkivat komeasti joka kesä. Mitä tuosta pitäisi nyt sitten ajatella?


Haluaisin ottaa tuon soran pois, tuoda lisää maata, tehdä penkkiin kauniin reunan. Tehdä siitä kukkapenkin näköisen. Siistin. Mutta tuon operaation jälkeen olisi ihan mahdollista, että kuunliljat lopettaisivat kukkimisensa. Ja mitäs sitten? Eli taidan pitää näppini erossa. Ainakin toistaiseksi...

Varsinkin kun selkäjumi on vaihtunut iskias-kivuksi ja lapiohommat ovat tällä hetkellä pannassa. Ainakin melkein. Ihan vähän voi lapioida sellaisia kevyitä lapiollisia :). Istuminen ja makaaminen kun on pahinta.

4 kommenttia:

  1. Tuo on varmaan ihan hauskan näköistä kun kuunliljat nousevat sorasta. Ehkäpä noin vältyt sitten rikkaruohojen kitkemiseltäkin. Mietn monesti samaa, että mistä joku kasvi saa valtavan kasvuvoiman oudossa paikassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on oikeasti vähän turhauttavaakin, kun itse vääntää selkä hiessä kukkapenkkejä ja sitten nuo nousevat tuolata soran keskeltä ihan tyytyväisenä :). Pitää ehkä malttaa nyt vaan odottaa, että ne kasvavat vähän suuremmiksi - sittenhän kukaan ei tiedä, onko siellä sievää kukkapenkkiä alla vai ei... ja minäkin voin yrittää unohtaa tuon tämän hetkisen tilanteen ja nauttia vain niiden tuuheudesta :D.

      Poista
  2. Niinhän sitä me ihmisetkin, löydämme kotimme mitä ihmeellisimmistä paikoista ;). Anna vaan kukkien kukkia onnellisena siellä missä ovat :).

    VastaaPoista
  3. Hieno vertaus :). Niinhän se on. Sitä voi alkaa kukkimaan ihan yllättävässä paikassa :D

    VastaaPoista

Kommentit ovat blogin suola, joten on tosi kiva, jos osallistut kommentoimalla!